3. motherMOOD letters

“On vaikea vihata omaa kehoaan, kun se on saanut jotain niin ihmeellistä ja uskomatonta aikaan. Se on kasvattanut, kantanut, synnyttänyt ja vielä ruokkinut lapseni.”

Parasta työssäni äitiysvalokuvaajana on, jos voin auttaa yhtäkin naista näkemään oman kauneutensa, niin sisäisen kuin ulkoisenkin. Tuntemaan sen. Jos yksikin äiti voi valokuvien kautta muuttaa tapaansa katsoa itseään ja huomata riittävän hyvän, niin koen, että olen täyttänyt tehtäväni äitiyden taltioijana. Valokuvauksessa kun ei ole kyse valokuvaajasta, täydellisen kuvan metsästämisestä, mielettömimmistä lokaatioista vaan siitä, mitä tunnet, kun katsot valokuvaa. Miten näet ja koet itsesi, perheesi, elämän. Sen, minkä ehkä kohtaat arjessa, peilissä ja pääsi sisällä arvostelumielellä, haluan pukea kauniiksi tuokioiksi äitiydestäsi.

Tämä äidin tarina kosketti itseäni, ehkä erityisesti siksi, että uskon sen resonoivan niin monessa äidissä ja naisessa. Ja myös siksi, että tarina on toiveikas ja voitokas, vaikka jokainen kehosuhteen ja kehonkuvan kanssa kamppaillut tietää, ettei olo useinkaan ole siinä hetkessä toivoa täynnä. Luulen, että hyvin moni nainen ja äidiksi tullut kamppailee elämässään oman kehonsa riittävyyden kanssa, ja etenkin äitiys kaikessa kehollisuudessaan voi olla aika huikeakin - ehkä vaikeakin - matka itsensä hyväksymisen äärelle.

Oma keho ja ulkonäkö on yksi yleisimmistä teemoista, joka puhututtaa niin odottavia, juuri synnyttäneitä tai isompien lasten äitejä ennen kuvauksia ja niiden aikana. Toivon sydämestäni, että kuvausten jälkeen voit tuta, mitä mieletöntä olemme yhdessä luoneet ja voit katsella itseäsi lempeämmän linssin läpi.

Kiitos Satu-Sofia palasesta tarinaasi. <3

Olen tiennyt aina haluavani äidiksi. Se on ollut minulle päivänselvä ja kirkas haave, jota en ole kyseenalaistanut koskaan elämäni aikana. Olen ajatellut, ettei millään muulla elämässä ole lopulta niin suurta merkitystä, mutta äiti haluan jonain päivänä olla. 

Olin 24-vuotias, kun tapasin aviomieheni. Olin juuri valmistumassa kätilöksi ja tulevaisuus oli vielä avoinna. Tapaamisemme oli kliseisesti rakkautta ensisilmäyksellä ja siitä suhteemme syveni hyvin nopeasti ja luonnollisesti. Lapsihaaveet tulivat nopeasti puheeksi ja onneksi myös mieheni suurin haave oli saada joskus oma perhe. Päälle vuoden päästä tapaamisestamme odotinkin jo esikoistamme. 

Raskausaika oli kutkuttavaa ja ihanaa aikaa, vaikka tietenkin mieleeni mahtui myös huolia. Nautin kuitenkin suuresti raskaudesta ja muuttuvasta kehosta. Tämä ei ollut itsestäänselvyys, sillä suhteeni omaan kehooni on ollut monimutkainen lähes koko elämäni ajan. Sairastuin anoreksiaan ollessani 8-vuotias. Päälle parikymppiseksi asti syömishäiriö oli välillä enemmän ja välillä vähemmän elämässä mukana. Pahimpina aikoina koko elämä pyöri täysin syömisen rajoittamisen, pakonomaisen liikunnan ja painon ympärillä. Määrittelin itseni ja oman arvoni painoni kautta. Sosiaaliset suhteet kärsivät, kun jätin näkemättä kavereita tai menemättä tapahtumiin, kun pelkäsin joutuvani ahdistavaan tilanteeseen, jossa minun on syötävä jotain mitä en halua.

Muistan kuinka ammattikorkeakoulussa muut juhlivat opiskelijahaalarit päällään Hämeenkadun Approssa ja minä treenasin iltamyöhälle salilla. Häpesin myös todella paljon syömishäiriötäni ja olen vasta jälkikäteen aikuisiällä pystynyt puhumaan asioista niin kuin ne todellisuudessa tuolloin olivat. Nuorena aikuisena syömishäiriöni oli enemmän epätyypillistä syömishäiriötä kuin anoreksiaa ja siksi se oli niin helppo piilottaa. 

“Koko elämäni olin tuntenut inhoa kehoani kohtaan ja nyt ajatukset itsestäni olivat aivan päinvastaisia. Näytin niin kauniilta!”

Suurin harppaus syömishäiriöstä toipumiseen tuli, kun tapasin nykyisen aviomieheni. Koin olevani rakastettu omana itsenäni ja että ensimmäistä kertaa elämässäni pystyn luottamaan täysin toiseen ihmiseen. Tasapainoisessa ja turvallisessa parisuhteessa oleminen oli hyvin eheyttävää. Kun sitten aloimme tosissamme puhua lapsista, etukäteen murehdin, onko syömishäiriö vaikuttanut hedelmällisyyteeni ja miten suhtaudun raskausaikana muuttuvaan kehoon. Onneksi pelkoni osoittautuivat turhaksi. Tuntui uskomattomalta, että saan kasvattaa pientä ihmistä kohdussani. Pyöristyvä raskausvatsa oli kaunis ja ihana ja koin itseni todella naiselliseksi. Koko elämäni olin tuntenut inhoa kehoani kohtaan ja nyt ajatukset itsestäni olivat aivan päinvastaisia. Näytin niin kauniilta!

Synnytystä odotin ilolla ja suurella mielenkiinnolla. Luotin vahvasti omaan kehooni. En tiedä mistä tuo luottamus niin luontaisesti kumpusi, jotenkin vaan sisimmässäni tiesin että synnytän upeasti. Näin kävikin. Esikoiseni synnytys oli uskomaton ja voimaannuttava kokemus. Muistan huudahtaneeni heti vauvan synnyttyä ”Mä synnytin sen!”. Niin hienolta se tuntui. Palasin synnytykseen mielessäni vielä pitkään. Suihkussa muistan katsoneeni itseäni peilistä ja miettineeni kuinka upea ja alkukantaisen voimakas kehoni onkaan. On vaikea vihata omaa kehoaan, kun se on saanut jotain niin ihmeellistä ja uskomatonta aikaan. Se on kasvattanut, kantanut, synnyttänyt ja vielä ruokkinut lapseni.

“Sain jälleen kerran kokea kuinka ihmeellinen ja vahva kehoni on.”

Aloin odottaa toista lastamme esikoisen ollessa puolen vuoden ikäinen. Raskausaika vierähti nopeasti ja välillä tunsin haikeutta siitä, etten vauva-arjessa ehtinyt niin fiilistellä sitä kaikkea. Synnytystä odotin kuitenkin vielä suuremmalla innolla kuin esikoisen aikaan. Valmistauduin synnytykseen huolella, sillä toiveenani oli synnyttää lääkkeettömästi. Halusin tuntea kaiken, supistusaallot ja sen uskomattoman ja alkukantaisen voiman sisälläni. Pyörittelin mielessäni mielikuvia siitä miten rauhallisesti hengitän, miten otan supistukset vastaan, miten käytän ääntä ja miten upeasti synnytän. Koin yhteyden kehooni hyvin vahvana. Mielikuvaharjoitteista oli todella hyötyä ja synnytys meni juuri niin kuin olin haaveillut. Nostin itse vauvan vedestä rinnalleni. Sain jälleen kerran kokea kuinka ihmeellinen ja vahva kehoni on. 

Synnytyskokemukseni ovat olleet keskenään hyvin erilaisia, mutta kumpikin yhtä ihania ja voimaannuttavia. Synnytykset ovat olleet todella käänteentekeviä tapahtumia elämässäni. Raskauksien ja varsinkin synnytysten myötä olen löytänyt sisimmästäni arvostuksen, lempeyden ja rakkauden kehoani kohtaan. Tällä hetkellä odotan kolmatta lastamme ja en voisi olla siitä kiitollisempi. Raskaus on ollut fyysisesti raskaampi kuin aikaisemmat, mutta myös siihen osaan suhtautua armollisesti. Keho kuitenkin venyy ja paukkuu äärimmilleen kolmatta kertaa ja kasvattaa taas pientä ihmettä sisällään. Synnytystä odotan taas niin suurella ilolla, että pelkästään sen ajatteleminen saa herkistymään. Synnytystä ei tietenkään voi käsikirjoittaa, mutta luotan että edessä on vielä matka, jonka päätteeksi saan taas hämmästellä miten uskomaton ja vahva kehoni on. Luotan kehoni ja mieleni yhteyteen. 

“Raskauksien ja varsinkin synnytysten myötä olen löytänyt sisimmästäni arvostuksen, lempeyden ja rakkauden kehoani kohtaan.”

Kuten kätilöguru Ina May Gaskin on joskus sanonut ”Whenever and however you give birth, your experience will impact your emotions, your mind, your body, and your spirit for the rest of your life.”

Käynnistyipä synnytys spontaanisti tai lääketieteen keinojen avulla, oli synnytys alatiesynnytys tai sektio, oli synnytys lääkkeetön tai hyvin lääkitty ja synnyttikö sitten sairaalassa, matkalla sairaalaan tai suunnitellusti kotona, toivon että jokainen synnyttäjä saisi synnytyksen päätteeksi tuntea ylpeyttä itsestään ja kehostaan. Synnytyskokemuksella on kuitenkin vaikutusta synnyttäjän ja koko perheen elämään ja synnytyspettymystä tai synnytystraumaa ei tule vähätellä. Synnytys on paljon muutakin kuin sitä, että siitä selvittiin. Toivon, että jokainen synnytyspettymyksen kokenut saisi tukea kokemuksensa käsittelyyn ja saisi kokemuksensa kanssa lopulta rauhan. Toivon myös, että jokainen pientä ihmettä kohdussaan kasvattava näkisi itsessään ja kehossaan sen kaiken kauneuden ja voiman, jonka se sisälleen kätkee. Keho muuttuu ja sen kuuluukin muuttua, se kasvattaa uutta elämää sisällään.

Olet upea!

Satu-Sofia