5. motherMOOD letters - Kirjeitä äidiltä äideille
“Nykyään hyväksyn paremmin sen, että päiviin mahtuu monenlaisia tilanteita ja niiden aiheuttamat, toisinaan ikävätkin tunteet ovat inhimillisiä. Olen pohtinut vuosien mittaan paljon identiteettiäni ja tänä päivänä totean, että äitinä on maailman ihaninta, mutta toisinaan on ihanaa olla muutakin kuin äiti.”
Yksi kauneimmista kesän kuvausilloista osui iltaan, jona sain taltioida kolmen pojan äidin kukkaniityn loiston keskellä. Perhe oli ajanut kaukaa Suomen toiselta puolen kesäloman viettoon synnyinseuduille, ja äidin upea teksti oli jo valmiiksi kirvoittanut ja valmistellut oman mieleni tätä kuvaushetkeä varten. Eläydyn aina vahvasti jokaiseen kuvaukseen - hengitän kaikkea sitä, mitä näen ja koen - ja tämä kukkaniitty pienine ja isoine poikineen äidin hameenhelmoissa tuntui samaan aikaan olevan ihanan klassinen, lempeä ja hempeä klisee kuitenkin samalla tiedostaessani, että harvoin äitien polut ovat pelkästään näin kukkasilla kuorrutettuja, lempeitä ja mutkattomia.
Koen usein valokuvaajana suurta ristiriitaa siitä, että valokuvieni kautta äitiys esiintyisi jotenkin pinnallisen ulkokultaisena, liian siloteltuna ja paineita luovana saavuttamattomana (ahdistavana) äitimyyttinä. Saamme päivittäin tuta, miten paineistettua tämän päivän vanhemmuus on ja miten aikamme vaateena on olla jatkuvasti kiitollinenonnellinentiedostavaedustavatunnetaitoinen ja muistaa hengittää vagushermoa oikeaoppisesti stimuloiden joka tilanteessa. Lisäksi sosiaalisen median valtakauden rattaistossa herkästi unohdamme, että se, mitä kuvavirrassa näemme, on vain yksi totuus, yksi kulma, yksi valikoitu hetki. Tämän ajan keskellä ajattelenkin, että tosielämässä meillä olisi tärkeää olla peilejä, jotka kertovat rehellistä tarinaa siitä, mitä kaikkea äitinä olon kokemukseen voi liittyä. Äitiyteen jos johonkin liittyy myös yhä paljon tabuja.
Itseäni kauniit kuvat äidistä lapsineen harkituissa lokaatioissa muistuttavat aina siitä, että meissä on monia puolia, varjoja valonsäteidemme laidoilla, ja niin saa olla. Olenhan sen itsekin kokenut. Tätä myös parhaimmillaan valokuvat meille viestivät ja vahvistavat. Työni ydintä on saada jokainen kuvauksissa käyvä äiti tuntemaan ja näkemään, että kaiken arkisen seassa on paljon riittävän hyvää ja niiden raskaidenkin tunteiden ja ajatusten keskellä, johon äitiys meidät toisinaan syöksee, on lupa tuntea ja olla inhimillinen ihminen. On lupa olla vain myös minä roolieni takana, ja tällainen olemisen lupa ja tila säteilee ympärilleen aina hyvinvointia.
Kuvauslokaatio ja äidin kirje kätkeekin mielestäni jotain oleellista elämästä ja äitinä olosta: Saamme olla keskeneräisiä ja opetella elämää ja tunteita lapsen rinnalla - ja siitä huolimatta saamme heittäytyä elämän vietäväksi, kaikkiin niihin tuoksuihin, väreihin, synkkiin ja kirkkaisiin päiviin, jotka muovaavat meitä ja tekevät meistä juuri meidät. Ja aina aika ajoin, pitkän arkisen taivalluksemme keskellä, saamme pysähtyä ja levähtää mielemme kukkaniityillä, katsella ja todeta: tämä kaikki minulla on juuri nyt, tänään, kaiken koetun jälkeen. Ja näin on hyvä.
Tällaisen äidin te, lapseni, saitte.
- - -
Kiitos, Eveliina, siitä, mitä jaoit. <3 Tarinaa voisi tarkastella niin monella tasolla eri teemojen kautta, joten luulenpa kirjeen resonoivan hyvin monessa lukijassa.
Parhain terkuin,
Päivi
Olen aina tiennyt haluavani olla äiti. Jo yläasteen käsityötunneilla muiden ommellessa vaatteita itselleen minä ompelin moniosaisen vauvanvaatesarjan tulevalle lapselleni. En koskaan oikeastaan edes osannut ajatella, että asia voisi olla jotenkin monimutkainen: aloin seurustella nykyisen aviomieheni kanssa lukioikäisenä ja jaoimme haaveet lapsiperheestä, joten olin täysin varma, että voimme vain sanella, milloin lapsia haluamme ja niin tapahtuisi.
Koska luet tätä tekstiä, tiedät jo tärkeimmän: olen nykyään äiti. Matka tähän pisteeseen on kuitenkin ollut pidempi kuin osasin aavistaa.
Kaiken piti olla kohdillaan, mutta kuukaudet seurasivat toisiaan enkä minä ollut raskaana. Olo alkoi olla epätoivoinen. Täytin arkeani opiskelulla ja myöhemmin työllä, treenasin paljon, puuhailin kaikenlaista, etten joutuisi kohtaamaan todellisia tunteitani. Yhteys puolison kanssa tiivistyi – olimmehan samassa veneessä. Silti olimme pohjattoman surullisia.
Pahinta oli ehkä se, että kukaan ei voinut luvata, että juuri meille käy lopulta hyvin. Rohkaisevat tarinat ympäriltä loivat kyllä toivoa mutta eivät poistaneet surua ja pelkoa. Olin tiennyt niin kauan haluavani olla äiti, että aloin pohtia, mitä aion elämälläni ja elämässäni oikeasti tehdä, jos ajatus äitiydestä jää vain haaveeksi. Kun nykyään joskus väsyn perhe-elämän kiemuroihin, palaan mielessäni vuosien taakse: kaikista eniten halusin kuitenkin aina olla äiti.
Tein elämäni ensimmäisen positiivisen raskaustestin eräänä sunnuntaina, joka oli samalla minun ja mieheni kihlapäivä. Kun testitulosta tuijotettuamme halasimme kotona olohuoneessa, stereoista alkoi sattumalta soida Foo Fightersin Next year, jossa lauletaan: ”I’ll be coming home next year”. Minä tulen kotiin ensi vuonna. Kaikkien vaiheiden jälkeen se tuntui lupaukselta ja niin merkitykselliseltä, että minun on vieläkin vaikea kuunnella laulua liikuttumatta. Kun loppukesän ikimuistoisena yönä sain sairaalakaapuni alle pienen, nöpönenäisen ja mutruhuulisen vauvan, uskoin, että kaiken oli kuulunut mennä juuri näin. Muuten meillä ei olisi sylissämme juuri tämä lapsi.
Kolme vuotta myöhemmin perheeseemme syntyi pikkuveli. Häntäkin odotimme pidempään kuin olisimme halunneet mutta odotus ei ollut enää samanlaista: vaikka se oli välillä epätoivoista, siihen ei liittynyt samanlaista toivottomuutta kuin esikoisen odotukseen - olihan meillä jo yksi ihana, valloittava lapsi. Elämä kahden lapsen äitinä oli unelmien täyttymys, ja päätimme, että kolmas lapsi saa joskus tulla, jos on tullakseen. Kaksikin oli jo niin paljon enemmän kuin olimme synkimpinä hetkinä osanneet toivoa.
Kesällä 2019 kärsin tukusta outoja oireita, olin levoton ja erittäin väsynyt. Päätin huvikseni tehdä raskaustestin, ja se osoittautui positiiviseksi. Yhtäkkiä ja yllättäen velloinkin ristiriitaisten tunteiden sekamelskassa. Aika oli muka huono, ja elämä oli mukavasti asettunut uomiinsa kahden lapsen kanssa. Sulattelin tietoa vauvasta viikkoja, mutta vähitellen kiinnyin vauvaan ja tiesin taas, että näin kaiken kuuluikin mennä. Kun sitten niskaturvotusultrasta alkoi painajainen, joka päättyi vauvan menettämiseen ennen raskauden puoliväliä, en voinut uskoa, että joudumme käymään läpi jotain tällaistakin.
Kuuntelin sairaalassa vastasyntyneiden itkua ja lähdin kotiin kuin kuka tahansa synnyttänyt nainen mutta ilman vauvaa. Kotona kannattelimme toinen toisiamme, kun romahdimme vuorotellen. Lohdutimme omilla tavoillaan surevia lapsia ja kannoimme syvässä hiljaisuudessa huutoitkien varastoon tavaroita, joita raskaudesta iloinneet isoveljet olivat jo ehtineet kantaa olohuoneeseen odottamaan vauvaa. Syytin itseäni tapahtuneesta: olin varma, että olin aiheuttanut kaiken omalla epäröimiselläni; sillä, etten ollut ehdoitta rakastanut vauvaa ensimetreiltä. Tiesin tietysti, että se ei ole totta, mutta synkkinä hetkinä siihen oli vaikea uskoa. Silti kaiken surun keskellä ensisijaisesti lapsemme pitivät minut elämässä kiinni, sillä heidän takiaan oli pakko herätä ja nousta sängystä, laittaa ruokaa ja syödä, startata välillä auto, ulkoilla ja poistua kotoa, kohdata ihmisiä. Lapset pitivät minut järjissäni kohtaamamme järjettömyyden keskellä.
Olin pitkään sitä mieltä, että en koskaan enää uskaltaisi tai ehkä haluaisikaan olla raskaana: ajattelin, että toiveeseen liittyi liian monia pelkoja ja pettymyksen mahdollisuuksia. Olimme oppineet näkemään kaksilapsisen perheemme mahtavat puolet ja nautimme touhuilusta vähän isompien lasten kanssa. Päivien tasainen ja ehkä hieman ennalta-arvattavakin rytmi kuitenkin rikkoontui, kun keväällä 2021 tajusin olevani raskaana. Se oli samanaikaisesti järkytys ja unelmien täyttymys, pelottavaa ja upeaa. Raskausaika oli henkisesti vaikeaa, koska kävin mielessäni läpi kaikkea aiemmin koettua. Pyrin löytämään tasapainon ja päätin uskoa siihen, että asiat menevät juuri niin kuin on tarkoitettu mutta rehellisesti sanottuna kykenin tällaiseen ajatteluun ani harvoin.
Rauha asettui taloksi vasta loppuvuodesta, kun marraskuisena yönä saimme syliin hymykuoppaisen, maailmaan ensihetkiltä uskomattoman uteliaasti suhtautuneen pikkuveljen. Jälkikäteen tarkasteltuna on helppo sanoa, että kokonaisuudessaan raskaus, synnytys ja ensipäivät vauvan kanssa olivat minulle äitinä ja naisena valtavan eheyttävä kokemus: tällä kertaa saimme lähteä sairaalasta kotiin elävän vauvan kanssa ja ympyrä sulkeutui.
Voin sanoa rehellisesti, että vasta kuopuksen myötä osasin pysähtyä vauvavuoden äärelle. Asiaan vaikuttivat varmasti koronarajoitukset ja -karanteenit, jotka pakosti pienensivät elämänpiiriä. Ja vaikka toisaalta kaipasin ystäviä ja sosiaalisia suhteita, jossain sisimmässäni olin hyvilläni siitä, että saimme luvan kanssa käpertyä kotiin, enimmäkseen vain oman perheen kesken. Isompien lasten vauva-aikoina olin malttamattomana odottanut uusia taitoja ja tähyillyt seuraavia virstanpylväitä, mutta kuopuksen kanssa suorastaan kammosin niitä. Tiesin jo, miten nopeasti viikot ja kuukaudet vierivät, ja olisin tehnyt mitä vain, jos olisin saanut ajankulun hidastumaan. Kuopuksen myötä olen oppinut nauttimaan arjen pienistä hetkistä uudella tavalla ja olen myös osannut useammin keskittyä mielestäni oleelliseen, yhdessä olemiseen, yhdessä tekemiseen ja toisiimme.
Kaikki päivät eivät tietystikään ole olleet pelkkää äitiyden riemujuhlaa. Huonojen öiden tai liian aikaisten aamujen, sairastelukierteiden, kiukkukohtausten ja riittämättömyyden tunteen keskellä on ollut vaikea nähdä tämän ajanjakson ainutlaatuisuutta. Välillä väsymystä ja omia negatiivisia lapsiperhe-elämään liittyviä tunteita on ollut vaikea kohdata, koska olen miettinyt, onko minulla oikeus niihin kaiken koetun jälkeen. Olen ollut uhrautuva ja ajatellut, että minun pitäisi olla vain ja ainoastaan ja koko ajan kiitollinen, koska olen saanut niin paljon.
Nykyään hyväksyn paremmin sen, että päiviin mahtuu monenlaisia tilanteita ja niiden aiheuttamat, toisinaan ikävätkin tunteet ovat inhimillisiä. Olen pohtinut vuosien mittaan paljon identiteettiäni ja tänä päivänä totean, että äitinä on maailman ihaninta, mutta toisinaan on ihanaa olla muutakin kuin äiti. Vaikka joskus niin kovasti halusin olla vain ja ainoastaan äiti, nykyään nautin suuresti myös muista elämän osa-alueista, töistä, ystävistä, omasta ajasta, ja tiedän, etteivät ne ole mitään pois äitiydestäni. Pystyn myöntämään, että minun hyvinvointini on myös osa perheemme hyvinvointia.
Haluaisin, että kun lapseni joskus isompina muistelevat omaa lapsuuttaan, he ajattelisivat sen olleen tavallisen hyvä ja onnellinen. Toivon, että he kokevat tulleensa kuulluiksi, kohdatuiksi ja ennen kaikkea rakastetuiksi perheessämme, jossa nykyään kolmen eläväisen lapsen myötä todella riittää säpinää. Vanhempana joutuu jatkuvasti priorisoimaan ja elämään hetkessä erilaisten toiveiden ja tarpeiden viidakossa ja puntaroimaan, mikä on milloinkin kenenkin edun mukaista.
Vanhin lapseni totesi kerran, että onneksi meillä ei ole enempää lapsia, kun elämä näinkin on välillä aika rajua. Naurahdin, koska ymmärsin ihan täsmälleen, mitä hän ajoi takaa: syli ja sydän ovat päivittäin täynnä, toisinaan myös syrjällään. Mutkainen tie kolmen lapsen äidiksi on varmasti väkisinkin vaikuttanut siihen, millainen äiti olen ja miten olen kokenut äitiyden. Kuitenkin nykyään taaksepäin katsoessani voin todeta, että lopulta kaiken on kuulunut mennä juuri näin. Muutenhan emme perheenä olisi me enkä minä olisi minä niin kuin tänään olen.
Eve
